Lyhyestä virsi kaunis: tässä on nelosmoduulin käsitekarttani. Se on pysynyt muuten samanlaisena, mutta lisäsin verkkoviestinnän yhteyteen sana verkkovuorovaikutus täsmentämään sitä, että viestintä on perusluonteeltaan vastavuoroista.

Olen tyyliltäni ryöpsähtelevä työskentelijä – en tiedä onko se työelämässä opittu tapa vai luontainen tyyli. Välillä minulla on kiihkeitä työnteon kausia, jolloin työ täyttää valveillaolon tunnit ja osittain unetkin. Ja tällainen koskenlaskukausien jälkeen seuraa suvannon aika, jolloin mieli ja takki ovat tyhjiä. Tähän moduuliin on mahtunut molempia. Alkuvuosi on tiivistä ja intensiivistä aikaa, joka vaati ajankäytön tarkkaa suunnittelua. Samaan aikaan oli meneillään useita tärkeitä työasioita, VOA-kurssissa työteliäs ja tärkeä jakso, verkkokurssin todellinen käynnistäminen ja myös monia yksityiselämän menoja. Jotenkuten sain rimpuiltua VOA:ssa mukana, mutta tiukkaa teki. Kun kosken kovin virtaus rauhoittui, on pääni ollut väsynyt ja nuutunut, ja huomaan että on todella vaikeaa tarttua tämän moduulin viimeisiin tehtäviin. Nyt yritän kuitenkin viikon päätteeksi tsempata.

 

• sisällöllinen asiantuntemus
• verkkopedagoginen osaaminen
• tieto- ja viestintäteknologian tuntemus
• "verkontuntemus" eli verkkoympäristöjen ja niissä toimimisen ymmärtäminen.

Minä meen uimaan, minä meen uimaan...

Oman alani asiantuntijaksi kasvaminen on ollut minulle pitkä ja kivulloinen prosessi, joka on tapahtunut ensin hitaan väitöskirjapuurtamisen aikana ja sen jälkeen yliopiston pätkätyöputkessa. Kasvukipuja ja riittämättömyyden tuskaa olen kokenut monessa vaiheessa. Olen sitä ikäluokkaa, joka ei ole opintojensa aikana saanut mitään välineitä oman osaamisen reflektoimiseen. Meidät on heitetty laiturilta veteen ja katsottu, ketkä oppivat uimaan. Lähes kaikki on pitänyt imeä hiljaisena tietona, löytää itse ja oppia kantapään kautta. Minä opin uimaan, mutta jälkeenpäin olen usein ajatellut, että olisin voinut omaksua uimataidon paljon nopeammin (ja ehkä uida nopeammin ja pitemmälle), jos olisin tiennyt asiantuntijuudesta sen mitä nyt tiedän. Tämä oppimistehtävä on siis ollut minulle tutkimusmatka omaan itseeni - ja siksi tehtävä onkin tuntunut erityisen mielekkäältä.

Asiantuntijuuden monet kasvot

Asiantuntijuus on liukas ja monitahoinen käsite, joka voidaan määritellä monilla tavoin ja jakaa moniin eri osa-alueisiin (ks. esimerkiksi erään toisen kurssilaisen perusteellista kirjallisuuskatsausta). Omassa asiantuntijuuden käsitekartassani (ks. edellistä postausta) olen koettanut syventää näkemystäni siitä, mitä osa-alueita verkko-opetuksen asiantuntijuuteen kuuluu. Olen purkanut verkko-opetuksen kolmeen osaan (verkko, opettaminen ja verkko-opetus), ja lisäksi olen pohtinut erikseen asiantuntijuutta yleisemmällä tasolla. Tässä tehtävässä poimin käsitekartasta esiin kaksi kohtaa, jotka ovat herättäneet eniten ajatuksia: asiantuntijuuden yleisen kehitysprosessin ja verkko-opetukseen liittyvät erityiset osaamisalueet. Asiantuntijuuden teoreettiseen taustaan olen perehtynyt erityisesti Hakkaraisen, Lonkan ja Lipposen erittäin mielenkiintoisen kirjan "Tutkiva oppiminen" avulla, ja lisäksi olen lainelautaillut erinäisten verkkolähteiden aallokossa.

Onko hyvä neuloja neulomisen asiantuntija?

Kurssin aloitustapaamisessa pienryhmämme sai tehtäväksi keskustella siitä, millaista asiantuntemusta lentäjä tarvitsee. Sen yhteydessä aloin miettiä, onko hyvä ja kokenut lentäjä automaattisesti lentämisen asiantuntija. Viimeistään tämän teoriatehtävän yhteydessä olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että asiantuntemus on muutakin kuin jonkin tiedon tai taidon hyvää hallintaa. Kaikki ammattinsa hyvin osaavat ihmiset eivät ole alansa asiantuntijoita, eikä pelkkä pitkä työkokemus tee vielä ihmisestä asiantuntijaa (ks. esim. Hakkarainen ym. 2004: 68). Koska lentäminen on minulle aivan vierasta, havainnollistan asiantuntijuutta itselleni läheisemmän elämänalueen, neulomisen, avulla.

Monet ihmiset (sattuneista kulttuurisista syistä lähinnä naiset) ovat neuloneet sukkia lähes koko ikänsä. Varustaessaan vuosikymmenten ajan lapsensa ja lapsenlapsensa villasukilla he ovat saavuttaneet kunnioitettavan kokemuksen sukkien neulomisesta. He neulovat nopeasti ja tekevät siistiä ja tasaista jälkeä. He osaavat tehdä joustinta, palmikoita, pitsiä ja kirjoneuletta. Silti he eivät välttämättä ole neulomisen asiantuntijoita.

Tullakseen asiantuntijaksi ihmisen täytyy ensinnäkin tarkkailla, reflektoida ja jäsentää työssä saamaansa kokemusta. Hyvä neuloja neuloo tasaisia silmukoita, koska hän on vähitellen ja itse sitä tiedostamatta oppinut tämän käytännön taidon. Neulomisen asiantuntija neuloo tasaisia silmukoita, koska hän on huomannut, millä tavoin puikkojen koko tai käsien asento vaikuttavat työn laatuun. Todellinen asiantuntijuus edellyttää myös sitä, että reflektointi perustuu (joko koulutuksen tai järjestelmällisen itseopiskelun antamaan) teoreettiseen tai yleisluonteiseen tietoon. Neulojan koulutus voi antaa tietoa esimerkiksi erilaisista neuletekniikoista, neuleohjeiden lukemisesta, materiaaleista ja käsityöperinteestä. Asiantuntemus syntyy, kun teoria nivoutuu yhteen käytännön kokemuksen kanssa.

Toiseksi asiantuntijuuteen kuuluu välttämättä kanssakäyminen muiden samalla alalla työskentelevien kanssa. Neulojakin on neulomisen asiantuntija vasta kun hän osaa jakaa omaa osaamistaan muille neulojille ja oppia itse muiden jakamista kokemuksista. Kukaan ei ehdi yksin kokeilla kaikkia maailman sukkamalleja, mutta suuri joukko neulojia pystyy yhdessä siihen. Internetin käsityöyhteisöt (kuten blogit ja keskustelupalstat) ovat mullistaneet perinteisesti hyvin yksinäisen käsityöläisyyden ja tehneet siitä yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa. Neuleideat leviävät nopeasti, ja ongelmiin saa lyhyessä ajassa lukuisia vastauksia. Neulomisen asiantuntijuuteen kuuluu nykyisellään myös osallistuminen tähän moderniin neulomiskulttuuriin.

Kolmanneksi asiantuntijuuteen sisältyy taitojen ja tietojen jatkuva ylläpitäminen ja niiden sopeuttaminen uusiin tilanteisiin ja vaatimuksiin. Nykymaailmassa todellisen asiantuntijuuden on oltava adaptiivista eli joustavaa ja sopeutumiskykyistä (ks. esim. Hakkarainen ym. 2004: 79, Järvelä 2010). Asiantuntijan on kyettävä muuttumaan jatkuvasti yhteiskunnan mukana, oppimaan jatkuvasti uutta, soveltamaan oppimaansa uusiin yhteyksiin, ratkaisemaan ongelmia, luomaan uutta tietoa ja osaamista ja myös näkemään tulevaisuuteen. Myös käsitöiden maailma kehittyy nopeasti: syntyy uusia ideoita ja malleja, luodaan uusia materiaaleja, kehitellään uusia tekniikoita. Hyvä neuloja voi toistaa samaa perinteistä sukkamallia vuosikymmenestä toiseen, mutta neulomisen asiantuntijan on kokeiltava ja opeteltava uusia tekniikoita – vaikkapa uudenlaisia kantapäitä tai kärjestä aloitettavia sukkia.

Vaativa verkko-opetus

Mitä enemmän pohdin verkko-opetuksen asiantuntemusta, sitä vaativampana tehtävänä verkko-opettaminen minulle näyttäytyy. Verkko-opettajan pitäisikin pystyä repeämään moneen eri rooliin (sen lisäksi, että hän on yliopistossa yleensä samalla myös oman alansa tutkija). Käsitekartan tämänhetkisessä versiossa olen jakanut verkko-opettajan asiantuntijuuden neljään osaan:

• sisällöllinen asiantuntemus
• verkkopedagoginen osaaminen
• tieto- ja viestintäteknologian tuntemus
• "verkontuntemus" eli verkkoympäristöjen ja niissä toimimisen ymmärtäminen.

Nämä osa-alueet ovat pitkälti yhtenevät niiden viiden alueen kanssa, jotka Nevgi ym. (2002) ovat hahmottaneet erään tutkimuksen taustaksi (oman tieteenalan sisältötieto, pedagoginen ja verkkopedagoginen osaaminen, tvt-taidot, verkkomateriaalin tuottamisen taidot sekä informaatio- ja medialukutaito).

Kaiken opetuksen ytimenä luonnollisesti sisältötieto eli opettajan asiantuntemus kyseisellä alalla. Verkko-opetuksessa sisältötietoon voidaan yhdistää sisällöntuotanto eli kyky tuottaa omalta alalta sellaista opetusmateriaalia, joka soveltuu verkossa käytettäväksi. Sisällöntuotanto kytkeytyy siten sellaisiin taitoihin kuin audiovisuaalisten oppimateriaalien tuottaminen tai verkkotekstin kirjoittaminen.

Verkkopedagogiikkaan puolestaan kuuluu näkemykseni mukaan sekä yleinen pedagoginen osaaminen että tämän osaamisen soveltaminen verkkoympäristöön. Usein kuulee sanottavan, että ei ole olemassa erityistä "verkkopedagogiikkaa" vaan verkko-oppiminen perustuu samoihin periaatteisiin kuin muukin oppiminen. Verkko on kuitenkin erityislaatuinen toimintaympäristö ja verkkoviestintä poikkeaa kasvokkaisviestinnästä, joten mielestäni on perusteltua puhua erityisestä verkkopedagogisesta osaamisesta.

Ihanteellisen verkko-opettajan asiantuntemukseen kuuluvat myös tieto- ja viestintäteknologiset taidot kuten laitteiden ja tietokoneohjelmien sekä Internet-sovellusten käyttäminen. Tieto- ja viestintäteknologia muuttuu kuitenkin nykyisin niin nopeasti, että olen itse alkanut pitää tärkeimpänä tvt-taitona uuden oppimisen taitoa, verkkoteknistä oppimiskykyä. Ei ole tärkeää osata käyttää jotain tiettyä ohjelmaa tai välinettä, mutta on tärkeää tietää, millä tavoin voi ottaa haltuun vastaan tulevan uuden ohjelman tai välineen.

Lisäksi olen halunnut ottaa käsitekarttaan mukaan osaamisen, jota nimitän "verkontuntemukseksi". Sillä tarkoitan ymmärrystä siitä, mitä mahdollisuuksia (ja uhkia) verkkotyöskentely tarjoaa, tietoa tietoverkkojen ja verkkoviestinnän toiminnasta, verkkovuorovaikutuksesta, verkossa käytetyistä kielen muodoista ja ylipäätään tuntumaa siitä, millä tavoin tietokoneet ja tietoverkot ovat osa nykyihmisten (varsinkin nykynuorten) elämää. Lisäksi verkontuntemukseen voidaan liittää informaatiolukutaito tai medialukutaito (Nevgi ym. 2002: 29) eli kyky etsiä kriittisesti tietoa eri lähteistä ja seuloa näistä esiin kulloiseenkin tarkoituksen soveltuvat tiedon palaset.

Verkossa kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti

Tämä oppimistehtävä on vahvistanut näkemystäni siitä, miten keskeisessä asemassa tietokoneet ovat asiantuntijuuden kehittymisessä. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa asiantuntijuus on sosiaalinen ja hajautunut ilmiö, johon kuuluu erottamattomasti verkostoituminen ja yhteistoiminta muiden asiantuntijoiden kanssa (ks. esim. Hakkarainen 2005, Järvelä 2010). Yhtä olennaisesti asiantuntemukseen sisältyy nykyisin tietokoneiden käyttäminen. Tietokoneet ja tietoverkot edistävät asiantuntijuutta kahdella tavalla. Sosiaalisesti ne antavat uudenlaisia mahdollisuuksia verkostoitumiseen, vuorovaikutukseen ja asiantuntijakulttuurien muodostumiseen. Käytännön tasolla ne puolestaan tarjoavat asiantuntijoiden käyttöön paitsi valtavan määrän informaatiota myös monenlaisia älykästä toimintaa edistäviä välineitä ja työkaluja. On kyseenalaista, onko nykyisin ylipäätään mahdollista omaksua, kehittää tai ylläpitää asiantuntijuutta ilman tietokoneiden ja tietoverkkojen tarjoamaa apua.

Lähteet

Hakkarainen, K. 2005. Asiantuntijuus ja oppiminen työelämässä - psykologisia näkökulmia. Puheenvuoro Osaaminen murroksessa -työelämälähtöisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen seminaarissa 12.4.2005 Helsinki. (http://www.helsinki.fi/science/networkedlearning/material/HakkarainenEsitelma2005a.pdf)

Hakkarainen, K., Lonka, K., & Lipponen, L. 2004. Tutkiva oppiminen: Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. 6. uudistettu painos. WSOY.

Järvelä, S. 2010. Luento VOA-koulutuksen lähipäivillä 9.9.2010. Itä-Suomen yliopisto. Kuopio.

Nevgi,A., Kynäslahti,H., Vahtivuori, S., Uusitalo, A. & Ryti, K. 2002. Yliopisto-opettaja verkossa – taidot puntarissa. Verkko-opettajan osaamisalueiden ja tarjolla olevien tukipalvelujen kartoitus. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitos.

Muuttuvan asiantuntijuuden idea konkreettistuu käsitekartassa, jota kurssin aika työstetään. Syksyllä toin tänne ensimmäisen version, ja tässä on sama kartta hieman täydentyneemmässä ja jäsentyneemmässä muodossa. Työ jatkuu tietysti edelleen sekä omassa päässä että Minodomossa.

Kuten olemme oppineet, oppimista ja oivalluksia tapahtuu kaikkialla, myös kotioloissa. Katsoin poikani kanssa Star Wars -elokuvaa, ja jossain vaiheessa mieleeni tuli Orson Scott Cardin kirja Ender (alkuteos Ender's Game, 1985). Lukemistani scifi-kirjoista tämä on ollut jostain syystä minulle ehkä kaikkein mieleisin, sillä olen lukenut sen monia kertoja, samoin kuin sen kaksi suomeksi ilmestynyttä jatko-osaa. Kirja kuvaa Ender-pojan sotilaallista koulutusta, jossa hänestä rakennetaan komentajaa ihmiskunnan tulevaisuuden pelastamiseksi. Tarinassa on monia teemoja, mutta itseäni kirjassa on aina kiehtonut se, miten Ender selviytyy yhä vaikeammista tehtävistä. Kun nyt olen lukenut kirjan jälleen kerran läpi, näen sen selvästi kuvaavan adaptiiviseksi huippuasiantuntijaksi kasvamisen prosessia. Enderin asiantuntijuus lisääntyy vähitellen, kun hänet asetetaan aina vain vaativampien haasteiden eteen. Hän reflektoi omaa toimintaansa ja oppii omista pohdinnoistaan. Hän oppii kokemuksesta, koska tärkeimpänä oppimisympäristönä ovat pelit ja simulaatiot. Hänen kehittymisensä on myös yhteisöllistä, koska hän oppii muilta pojilta ja myöhemmin henkilökohtaiselta mentoriltaan. Ja hän johtaa omaa tiimiään ja hyödyntää sen jäsenten erilaisia taitoja.

Kirjassa kuvataan myös Enderin loppuunpalamista kun häneltä vaaditaan liian paljon ja liian nopeasti. Hän väsyy, turtuu ja kyynistyy, näkee öisin painajaisia. Hän selviytyy lopullisesta kokeestaan mutta tajuaa tehneensä aikuisten ohjauksessa vääriä tekoja, joista joku muu joutuu maksamaan hirvittävän hinnan. Tätä osaa lukiessani en voi olla ajattelematta, miten paljon yhtäläisyyksiä Enderin tarinalla on nykyisen ihmisiä loppuun polttavan työkulttuurin tai menestyksen huumassa kiitävän yliopistomaailman kanssa...