Olen aloittanut verkko-opetuksen asiantuntijuuteen tähtäävän koulutuksen, joka kestää lukuvuoden 2010 - 2011 ajan. Tämä blogi on eräänlainen vapaamuotoinen oppimispäiväkirja, jossa kuvaan ajatuksenlentoani koulutuksen aikana. En aio edes yrittää pukea näitä mieleenjuohtumia tässä vaiheessa pedagogisiin vaatteisiin vaan suon itselleni vapauden kirjoittaa niin kuin huvittaa. Pedagoginen muodonmuutos on ajankohtainen vasta kurssin lopussa.

Kun koulutuksessa tarjottiin julkista blogia yhdeksi oppimispäiväkirjan kanavaksi, ensireaktioni oli kielteinen. Blogimaailma on minulle harrastuspuolelta hyvinkin tuttua, mutta sen ammatillinen soveltaminen kauhistutti. Miten voisin avata niin henkilökohtaisen asian kuin oppimiseen sisältyvän epätäydellisyyden ja keskentekoisuuden tunteen kaikelle kansalle? Pelko numero 1: kaikki voivat lukea, miten tyhmä minä oikeasti olen. Mietittyäni asiaa jonkin aikaa aloin hieman lämmetä, ja sitten seurasi pelko numero 2 (joka on paljon ykköstä realistisempi): kukaan ei lue eikä kommentoi minua, onhan verkko on muutenkin täynnä sälää, joka ei kiinnosta ketään.
Mietin vielä lisää ja yritin jäsentää alkuperäisten kielteisten tuntemusteni alkuperää. Päädyin siihen, että nykyisessä yliopistomaailmassa (josta omat työkokemukseni ovat peräisin) vallitsee erittäin voimakas osaamisen, pätevyyden, asiantuntijuuden ja vahvuuden ihanne. Jos oikeaa asiantuntemusta ei ole, sen puute pitää joko peittää vaikenemalla ja välttelemällä tai piilottaa käyttämällä varmaotteista retoriikkaa. Ei ole luvallista tunnustaa olevansa välillä heikko, tyhmä ja vähintäänkin keskeneräinen tällä elämänmittaisella oppimispolulla. Siksi tuntuu vaikealta paljastaa omia heikkouksia muille.
Mutta miksi ei? Miksi ei saisi tunnustaa olevansa raakile tai enintäänkin puolivalmiste? Kuka edes haluaisi olla eines? Miksi ei saisi olla epävarma? Epävarmuudessahan on tieteen ydin: vain epävarma ihminen tarkistaa faktat, etsii lisätietoa, pohtii asiat uudelleen läpi ja harkitsee uusia vaihtoehtoja. Epävarma ihminen ei jämähdä paikoilleen vaan etenee koko ajan. Miksi pitäisi vain korostaa jo saavutettua asiantuntemusta, miksi ei saisi tuoda julki sitä kehityskulkua, jonka läpi asiantuntijuuteen päästään?*
Päätin, että julkinen oppimispäiväkirja on hyppy, joka on nyt uskallettava tehdä. Opettaminen on minulle melko uusi ja ei-niin-luontainen alue, joten pudotus on korkea. Katsotaan mitä tapahtuu.
 
*Ensimmäisessä lähipäivässämme eräs luennoitsija puhui adaptiivisesta asiantuntijuudesta, joka oli minulle (kapea-alaiselle tieteenharjoittajalle) uusi mutta kiehtova käsite. Palaan siihen myöhemmin hankittuani lisätietoa :-).